Kirjailija: Dirk Ehnts Talousblogi101
JFK:n murhan äskettäinen vuosipäivä on kannustanut Uudet talouden näkymät julkaista osia uudelleen JFK:n vanha puhe vuodelta 1962. Tässä on vähän, josta pidän sen selkeyden vuoksi:
Tämä budjetti ei ole yksinkertaisesti merkityksetön suhteessa liittovaltion finanssipolitiikan suuriin ongelmiin, jotka ovat perustavanlaatuisia taloudellemme vuonna 1962; se voi olla aktiivisesti harhaanjohtavaa. Ja silti on olemassa mytologia, joka mittaa kaikkea kansallista järkeämme tai epätervettä yhdestä ainoasta yksinkertaisesta perustasta tämän saman vuosittaisen hallintobudjetin perusteella. Jos liittovaltion budjettimme ei ole tarkoitus palvella keskustelua vaan maata, meidän on löydettävä tapoja selventää tätä keskustelualuetta.
Edelleen finanssipolitiikan alalla haluan sanoa muutaman sanan alijäämistä. Myytti jatkuu siitä, että liittovaltion alijäämät aiheuttavat inflaatiota ja budjettiylijäämät estävät sen. Sodan jälkeiset suuret budjettiylijäämät eivät kuitenkaan estäneet inflaatiota, eivätkä useiden vuosien jatkuvat alijäämät ole horjuttaneet perushintavakauttamme. On selvää, että alijäämät ovat joskus vaarallisia, samoin kuin ylijäämät. Mutta rehellinen arviointi vaatii selvästikin hienostuneempaa näkemystä kuin vanha ja automaattinen klisee, jonka mukaan alijäämät tuovat automaattisesti inflaation.
Myös julkisesta velasta on olemassa myyttejä. Yleisesti oletetaan, että tämä velka kasvaa vaarallisen nopeasti. Itse asiassa sekä velka henkeä kohti että velka suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat pienentyneet jyrkästi toisen maailmansodan jälkeen. Absoluuttisesti mitattuna valtion velka on kasvanut toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vain 8 prosenttia, kun taas yksityinen velka kasvoi 305 prosenttia, ja valtion ja kuntien velat - joille ihmiset usein ehdottavat, että meidän pitäisi asettaa lisätaakkaa - velat Valtio ja kunnat ovat kasvaneet 378 prosenttia. Lisäksi julkiset ja yksityiset velat eivät sinänsä ole hyviä tai huonoja. Lainaus voi johtaa liialliseen pidentämiseen ja romahdukseen, mutta se voi myös johtaa laajentumiseen ja vahvuuteen. Tällä alalla ei ole yhtä yksinkertaista iskulausetta, johon voisimme luottaa.
Lopuksi tulen itseluottamusongelmaan. Luottamus on myytti ja myös totuus - ja tällä kertaa haluan ottaa asian totuuden ensin.
Monille taloustieteilijöille on siis yllätys, että tällä hetkellä – erityisesti Euroopassa – käytävällä keskustelulla on niin selkeitä ennakkotapauksia. Taloushistorian alaa ei kuitenkaan enää opeteta Saksan yliopistoissa, joten opiskelijat eivät voi oppia menneisyyden virheistä. JFK oli oikeassa: nykyaikaisessa rahataloudessa, jossa on suvereenia rahaa "[b]lainanotto voi johtaa liialliseen laajenemiseen ja romahdukseen, mutta se voi myös johtaa laajentumiseen ja vahvistumiseen". Se, lisätäänkö julkisia menoja vai ei, riippuu koko taloustilanteesta. Saksassa asuessani ja akateemisena osana en olisi uskonut niin. Tässä on Dennis Snower, kuuluisan (vain Saksassa) Kielin maailmantalouden instituutin presidentti (lainaus NYT vuonna 2012):
"Hallitukset kuluttavat liian paljon hyvinä aikoina, ja he kuluttavat vielä enemmän huonoina aikoina", sanoi Dennis J. Snower, Kielissä, Saksassa sijaitsevan maailmantalouden instituutin johtaja. "Joitakin rajoituksia on hyvä idea."
Samaan aikaan Bundesbankin pääjohtaja Jens Weidmann matkustaa Euroopan halki varoittaa julkisesta velasta. En muista, että Bundesbank olisi varoittanut yksityisistä veloista Espanjassa, Irlannissa tai Alankomaissa noususuhdanteen aikana ja ennen kuin herra Weidmann otti vallan. Jos taloustiede on tiede, mutta taloustieteilijät eivät saa keskustella julkisesta velasta millään muulla tavalla kuin sanomalla, että se on paha, eikö sitä sanottu tabuksi – ja eikö tiede ollut ase tabujen poistamiseen yhteiskunnasta yhteiskunnan luomiseksi perustuen parhaisiin käsityksiin, joita meillä on todellisuudesta ja kuinka muuttaa sitä? Palatakseni JFK:hen, näyttää olevan selvää, että meillä on tässä älyllinen ongelma. Nykyään vallassa olevat eivät selvästikään ymmärrä, miten talous toimii. JFK:n lukeminen antaa toivoa, että tulevaisuuden poliitikot – eivät luultavasti nykyajan poliitikot – saattavat taas sanoa järkeviä asioita taloudesta.